Taukopaikka



Elämän risteys. Mielen risteys.

Usein mietin, miltä se risteys näyttää, johon olen majani pystyttänyt. Itselläni kun nämä risteyksessä olemiset eivät ole koskaan olleet piipahduksia. Enemmänkin seuraavaa suuntaa - ja merkkiä siitä, mikä on oikea - odotetaan pitkään. Kunnes askel myös tuntuu oikealta. Parempi valita tarkoin sija, jossa levätä.

Kauan sitten mielsin aina risteykseni Pariisin riemukaaren ympyräksi, josta lähtee tiet 10 eri suuntaan. Näin itseni istumassa monumentin juurella pohtimassa, mitkä puut ja parvekkeet seuraavaksi valitsisin. Olisiko mukavampi kulkea vilkkaampaa (ja meluisampaa) tietä vai kapeita kujia.

Minun pitäisi asua Pariisissa.

Joskus mietin, että entäs jos risteys onkin kiertoliittymä. Sellainen, jossa kaikki siihen saapuvat väistävät siellä jo olevaa. Ja josta lähtiessä täytyy näyttää vilkkua, jotta muut tietävät, minne olet menossa. Sellaisen keskellä olisi hyvä pysytellä teltassa ja katsoa iltaruuhkassa, kun toiset kiiruhtavat kohti elämäänsä.



Nykyisin mielikuvieni risteykset sijaitsevat metsissä, polkujen risteyskohdilla. Se on hassua, koska en varsinaisesti ole metsäihminen. Juoksen mielelläni metsäteillä, kunhan baana on riittävän leveä ja liukkaat kalliot, silmille läsähtävät havut, käsiä raapivat oksat sekä kulkua vaikeuttavat juurakot pysyvät katseluetäisyydellä.

Elämäni on jo opettanut, että sen tiet eivät ole suoria ja leveitä vaan enemmänkin kiemuraisia ja muhkuraisia. Kapeitakin kulkea. Polkuja. Mieleni risteyskohdat sen sijaan ovat isoja taukopaikkoja. Niissä istutaan havunneulasten peittämällä maalla, kuunnellaan hiljaisuutta ja huumaannutaan sammalten tuoksusta. Nuotiokin on. Elämän tuli. Toisinaan se roihuaa ja joskus myös hiillostelee, jos siihen ei ole hetkeen lisätty puita.

Miten valita uusi polku, kun kaikki lopulta näyttävät niin samalta? En minä valitsekaan. Sydämeni valitsee. Sitten kun on sen aika, tiedän. Silloin vain nousen ja lähden. Siihen asti voin rakennella vaikka käpylehmiä.






Kommentit

Suositut tekstit