perjantai 11. toukokuuta 2018

Eiku... Uskomuksia uusimassa



Avaan uuden muistikirjani. Mustavalkoisen. Sen, josta piti tulla bisneskirjani. Johon kirjoitan vain hienoja yritystäni kehittäviä ajatuksia. Muistiinpanoja tärkeistä neuvotteluista. Jonka sivuille piirrän upeita kaavioita prosesseista, kehityksestä ja tavoitteista.

Muistikirjan ensimmäiselle sivulle kirjoitan 'eheytymisen kirja'. Minusta pursuaa joukko asioita, jotka koen tärkeäksi kirjoittaa johonkin muistiin. Heti. Pysyvämmin kuin mille tahansa paperinkeräykseen päätyvälle A4:selle.

On tunne, että minun täytyy itselleni selittää, miksi otan kirjan tähän käyttöön. Miksi vaihdan sen tarkoitusta noin vain, lupaa kysymättä. Vaikka kukaan ei nähnyt eikä tiennyt. Omatuntoni silti soimaa. Ensimmäiselle varsinaiselle sivulle laitan päivämäärän ja selitän, että tarvitsen jotain, johon purkaa ajatuksiani. Ihan kuin ne kymmenet muut keskeneräiset, puolityhjät, iloisenväriset muistikirjat eivät riittäisi.



Etsin kynän, josta jää kaunis jälki. Se tuntuu tärkeältä. Koska minusta tuntuu, että olen jonkin hyvin merkityksellisen äärellä. Kirjoitan seuraavan aukeaman vasempaan yläkulmaan: uskomukset. Kynäni lentää kirjoittaen mieleni sopukoista ulos niitä ajatuksia ja ääniä, jotka uskottelevat minulle asioita. Että millainen olen, mitä osaan, millaista elämäni kuuluu olla. Tai oikeammin: miten huono ihminen olen, mitä en osaa ja mitä en ainakaan elämääni ansaitse. Kuulen niitä eri henkilöiden äänillä sanottuna. Tunnistan äänet. Myös omani. Sillä tuntuu olevan eniten asiaa.

En ole yllättynyt, kuinka paljon rajoittavia uskomuksia mielessäni on. Mutta yllätyn silti. Huomaan heti lokeroivani niitä. Asettavani tietyn tyyppiset uskomukset allekkain. Välillä nauraen. Sitten itkien. Elämäni tuntuu hetken hyvin rajoitetulta. Seuraavassa hetkessä ihmettelen, miten olen koskaan saavuttanut mitään, kun en koe ansaitsevani mitään hyvää.

Aukeama täyttyy hetkessä. Mietin, voinko käyttää samaan tarkoitukseen toisenkin.

Olenhan minä kuullut ja lukenut monet kerrat noista uskomuksista ja niiden rajoittavasta luonteesta. Että ne alitajunnassa pitävät bileitään ja estävät asioita toteutumasta. Olen kuullut sisäisistä äänistä, jotka pitäisi hiljentää (tai muuttaa toisiksi), jos haluaa ottaa elämän oikeasti omiin käsiinsä. Kun haluaa elää itsensä näköistä elämää, eikä taipua kaikkien muiden toiveisiin. Mutta olen ajatellut, ettei se puhe uskomuksista ole minua varten. Että kuitenkin tiedän saavani jotain, jos vain sitä kovasti haluan... Tai sitten en.



Piirrän kirjoittamieni uskomusten viereen ison nuolen. Nuolen viereen raapustan: "eiku..." Sitten kirjoitan, miten minun pitäisi itselleni puhua, mitä sisäisten äänien tulisi minulle hokea.

Että osaan, minulla on lupa, voin ja saan.
Että ansaitsen.
Niin kuin sinäkin.





maanantai 16. huhtikuuta 2018

Taukopaikka



Elämän risteys. Mielen risteys.

Usein mietin, miltä se risteys näyttää, johon olen majani pystyttänyt. Itselläni kun nämä risteyksessä olemiset eivät ole koskaan olleet piipahduksia. Enemmänkin seuraavaa suuntaa - ja merkkiä siitä, mikä on oikea - odotetaan pitkään. Kunnes askel myös tuntuu oikealta. Parempi valita tarkoin sija, jossa levätä.

Kauan sitten mielsin aina risteykseni Pariisin riemukaaren ympyräksi, josta lähtee tiet 10 eri suuntaan. Näin itseni istumassa monumentin juurella pohtimassa, mitkä puut ja parvekkeet seuraavaksi valitsisin. Olisiko mukavampi kulkea vilkkaampaa (ja meluisampaa) tietä vai kapeita kujia.

Minun pitäisi asua Pariisissa.

Joskus mietin, että entäs jos risteys onkin kiertoliittymä. Sellainen, jossa kaikki siihen saapuvat väistävät siellä jo olevaa. Ja josta lähtiessä täytyy näyttää vilkkua, jotta muut tietävät, minne olet menossa. Sellaisen keskellä olisi hyvä pysytellä teltassa ja katsoa iltaruuhkassa, kun toiset kiiruhtavat kohti elämäänsä.



Nykyisin mielikuvieni risteykset sijaitsevat metsissä, polkujen risteyskohdilla. Se on hassua, koska en varsinaisesti ole metsäihminen. Juoksen mielelläni metsäteillä, kunhan baana on riittävän leveä ja liukkaat kalliot, silmille läsähtävät havut, käsiä raapivat oksat sekä kulkua vaikeuttavat juurakot pysyvät katseluetäisyydellä.

Elämäni on jo opettanut, että sen tiet eivät ole suoria ja leveitä vaan enemmänkin kiemuraisia ja muhkuraisia. Kapeitakin kulkea. Polkuja. Mieleni risteyskohdat sen sijaan ovat isoja taukopaikkoja. Niissä istutaan havunneulasten peittämällä maalla, kuunnellaan hiljaisuutta ja huumaannutaan sammalten tuoksusta. Nuotiokin on. Elämän tuli. Toisinaan se roihuaa ja joskus myös hiillostelee, jos siihen ei ole hetkeen lisätty puita.

Miten valita uusi polku, kun kaikki lopulta näyttävät niin samalta? En minä valitsekaan. Sydämeni valitsee. Sitten kun on sen aika, tiedän. Silloin vain nousen ja lähden. Siihen asti voin rakennella vaikka käpylehmiä.






perjantai 16. helmikuuta 2018

Suuren oivalluksen äärellä


Tunnen sen heti herätessäni. Hiljaiseloa pitkään viettäneet kaksi aivosoluani ovat tänään saaneet näköetäisyyden toisiinsa. Ne vilkuilevat toisiaan kiinnostuneina kulmiensa alta samalla kun törmäilevät kallon seiniin. Tunne tuntuu hyvältä, itsekin piristyn. Tätä on odotettu.

Aamukahvin jälkeen ne aloittavat flirttailun ja kiehnäämisen. Eivät vielä edes lähesty toisiaan, mutta silmäpeli on todellinen. Pakkaan kaupungille mukaan muistikirjan, tietokoneen ja suunnittelulehtiön. Tästähän voisi jo tulla jotain. Päätän suoda niiden kohtaamiselle mahdollisimman hyvät olosuhteet. Siirryn siis johonkin, jossa inspiraatio yleensä kukkii: kahvilaan, ihmisten keskelle, kauniiseen ympäristöön kodin sotkujen keskeltä.

Iltapäivään mennessä soidinmenot ovat jo siinä pisteessä, että tartun kynään. Odotan. Ihan kohta, ihan kohta... Ajatuksia ja pieniä oivalluksia tipahtelee paperille, mutta ei vielä mitään järisyttävää. Yhdestä ajatuksesta on vaikea seurata toiseen. Irrallisia sanoja, jo loppuun kulutettuja lauseita, liian tuttuja termejä.

Sitten se loppuu. Kiehnäys. Rauha palaa pään sisään. Ei, ei vieläkään.
Ehkä huomenna.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Pakoa Pariisiin?

Olen hassu. Olin valmis ompelemaan yön läpeensä, jotta saisin vaaleanpunaisen villakangastakin mukaan Pariisiin. Aikataulutin tätä päivää sen mukaan, miten paljon vuorikankaan ompeluun kuluisi aikaa. Helman voisin ommella vaikka vasta kohteessa, kiinnittää sen tähän hätään vain palttausnauhalla. Takki olisi kaunis, pariisilainen. Nauttisin. Jos se ei vain olisi liian kylmä. Katson epätoivoissani vuoroin säätiedotuksia ja vuoroin pitkin lattioita lojuvia kaavapapereita. Mietin, monta villatakkia takin alle mahtuisi, voisinko leventää hihaa niitä varten vielä vähän. 



Lunta, Pariisissa sataa lunta. Sovellus sanoo, että pakkasta 1 aste, mutta se tuntuu viideltä. Mieleen palaa muisto parinkymmenen (?!?!?!) vuoden takaa. Silloinkin siellä oli talvi ja niin kylmä, ettei nämä Suomen koviin pakkasiin tottuneet nuoret ladyt meinanneet tareta, vaikka oli pitkät takit, pipot ja kaikki. Ei siellä ulkona ollut kylmä, mutta sisällä.

Tuo untuvatakki tuossa kelpaa oikein hyvin. Vaikka jokainen soluni sanoo: ei Pariisiin mennä untuvatakissa. Nyt mennään. Joskus pitää antaa mieliteoille ja mielikuville periksi. Tyytyä käytännölliseen ja riittävän hyvään. En halua palella Pariisissa toista kertaa. Sen ensimmäisen kerran soluni muistavat liian hyvin.

Mutta korkkarit otan mukaani. Kahdet, jos toiset kastuu ja kolmannet sen toisen mekon kanssa käytettäväksi. Joku tolkku täytyy kuitenkin olla. 

Olen uuden edessä. Mitä se uusi on, sitä lähden etsimään Pariisin kahviloista. Tarvitsen hengähdystauon kaikesta, etenkin omasta elämästäni. Hetken, joka katkaisee oravanpyörän ja toivottavasti palauttaa luottamuksen omaan tekemiseeni. Luottamuksen itseeni. Tai ainakin antaa tilaa hengittää ja vain olla. Vie ajatukset toisaalle. Jotain.



Viime viikonloppuna siihen heräsin, vaikka olen jo tiennyt (liian) pitkään ja diagnoosikin oli taskussa: olen uupunut. Taas. Vaikka niin tiedän, mitä se on ja osaan siltä siksi suojautua. En osannut. Ihmisellä on hurja kyky selviytyä ja rämpiä eteenpäin, vaikka ei oikein enää kannattaisi. Silloinkin, kun sillä tuottaa itselleen vain lisää hallaa. Joskus on kuitenkin lopulta pysähdyttävä, annettava uupumuksen tulla. Toipuminen kun lähtee vasta siitä hetkestä, kun oman tilansa tunnistaa - ja tunnustaa. 

Joku sanoisi, että nyt pakenen Pariisiin. Itse sanon, että menen katkaisemaan päässä repeatinä soivan levyn. Masennuksesta ja uupumisesta saa ottaa loman, jos voi. Minulle se tarkoittaa menemistä paikkaan, jossa on paljon nautinnon lähteitä ja mahdollisimman vähän niitä toisia. Paljon positiivisia muistoja, mielikuvia mielenrauhasta ja ilosta. Itsensä ympäröimistä asioilla, jotka ovat kauniita ja mielihyvää tuottavia. 

Olemista jossain, jossa kukaan ei vaadi, odota, toivo eikä kehoita. 


sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Uusi vuosi ja uudet tuulet



Uusi vuosi on ihan kynnyksellä. Odottaa vain, että elämme tämän yhden lyhyen valoisan hetken vielä ja sitten on sen vuoro. Tänään katsotaan sopivasti taaksepäin. Ja asetetaan toiveita ja tavoitteita tulevalle.

Viime vuonna tähän samaan aikaan ajattelin, että silloinen tuleva uusi vuosi 2017 olisi minulle paras ikinä. Olin monella tapaa uuden alussa. Viettämässä pyöreiden vuosien juhlavuotta. Edessäni oli projekti, joka oli kuin minulle luotu. Maratontreenit maistui. Uudet ideat pörräsivät päässä.

Vuodesta tulikin yksi raskaimmista ikinä, jonka myötä olen saanut jälleen huomata, kuinka nopeasti tasapainoinen, elämästä nauttiva ihminen voidaankaan vetää kuiluun, kun asiat ympärillä eivät ole oikeita. Sen myötä olen joutunut nöyrtymään ja pysähtymään jälleen itseni äärelle. Miettimään vakavasti, mikä on minulle tärkeää ja mikä tekee minusta onnellisen. Ja erityisesti: minkä asioiden kanssa voin hyvin.



Se tärkein oppi tältä vuodelta on: kuuntele sydämesi ääntä.

Niin tehdessä voi olla, että joutuu tekemään kipeitäkin, vaikeita ratkaisuja. On päästettävä irti. Tehtävä päätöksiä, joissa ei ole rationaalisesti, paperille kirjoitettuna mitään järkeä. Uskallettava tarttua jälleen uuteen, heittäytyä mukaan. Löydettävä voimaa takoa uusia ovia.

Jossain välissä menneen syksyn aikana löysin Netflixistä sarjan nimeltä When Calls the Heart, Sydämen kutsumus. Sen maailma ja erityisesti sanoma taisi olla juuri sitä, mitä kaikkein vaikeimpina hetkinä tarvitsin: kuuntele sydämesi ääntä ja tee niin kuin se sanoo. Siten päädyt itsellesi oikeiden asioiden pariin. Katson jaksoja yhä uudelleen ja uudelleen. Koska sarjassa elää toivo. Toivo rakkaudesta, paremmasta huomisesta, mahdollisuuksiin tarttumisesta. Toivo siitä, että toiveet toteutuvat.

Vuoteen 2018 katson hyvin toiveikkaana, uteliaana. Todellisuudessa olen ihan täpinöissäni!!! Kiitos uusien projektien, jotka ovat ilmaantuneet aivan tämän vuoden viime metreillä elämääni. Yksi - se jonka kanssa en meinaa pysyä nahoissani - on Tyylitellen.fi. Toteutamme sitä yhdessä Merjan kanssa. On ollut upeaa tutustua uuteen ihmiseen ja löytää hänen kanssaan sellainen yhteys, jonka myötä haluaa alkaa kirjoittaa uutta blogia. Luvassa on elämänmakuista keskustelua tyylistä, pukeutumisesta, mahdollisuuksista ja elämästä - ja kaikesta siltä väliltä. Tervetuloa mukaan matkallemme.



Mikä on ihmeellisintä: elämä ei päästä irti intohimoista. Viime vuonna ajattelin laittavani pisteen muodin maailmassa toimimiselle. Mutta siinä ei käynytkään niin. Muodin uhri onkin vielä syvemmällä intohimonsa pauloissa, vaikkakin hieman eri näkökulmasta asiaa nykyisin katsoen. Ja ne kaikki uudet suunnitelmani, nekin liittyvät muotiin. Tätä ihmetellessäni mieleeni nousee lause: "Saat sen mistä luovut."  Ehkä se todellakin on niin.

Ihanaa vuodenvaihdetta ja menestyksekästä Uutta Vuotta!

lauantai 23. joulukuuta 2017

Omannäköinen joulu

Mikä on joulu?



Mietin siivouksen keskellä. En kutsu sitä joulusiivoukseksi, koska tavoitteenani ei ole siivota sen enempää kuin varmistaa, että oloni on mukava. Sen verran, että kun tapaninpäivänä vihdoin voin kääriytyä viltin alle sohvalle lukemaan kynttilänvalossa hyvää romaania ja maistamaan erityisen hyvää punaviiniä, sotkut ympärilläni eivät häiritsisi hengittämistäni. Siivotessani kuuntelen joululauluja, koska useimmissa on kaunis melodia ja tunnelma. Tänä vuonna olen pysähtynyt kuulemaan myös laulujen sanoja.

"Näin sydämeeni joulun teen..."

Lapsuudessa rakastin joulua. Sen tunnelmaa ja tuoksuja, koristeita. Niin kuin lapsi rakastaa. Jossain aikuisiässä joulu muuttui ahdistavaksi. Joksikin, joka vain pitää suorittaa perinteitä toistaen. Vasta viime vuosina olen osannut pukea ahdistukseni sanoiksi: koska en tiedä miltä minun ikioma jouluni näyttäisi, en osaa nauttia niistä muistakaan. Ihminen, joka kaipaa koko ajan muutosta ja uudistusta ympärilleen ei osaa tukeutua perinteisiin, vaikka luokin niitä myös itse. Koska tässä vaiheessa vuotta ei ole enää voimia uudistaa, on helpompaa tehdä niin kuin on aina tehty.



"Arkihuolesi kaikki heitä" 

...soi täpötäydessä tavaratalossa. Lahjoista ja ostoksista stressaantuneet ihmiset kiukuttelevat ja etuilevat kassajonoissa. Hyllyt tyhjenevät. Tuote, jota ei äsken ollut, saattaa löytyä ihan toisesta paikasta. Lakritsitiskillä vielä voimissaan oleva myyjä tarjoaa maistiaista. Seuraava kassalla huokaa, kun ei enää muista, onko pyytänyt jo maksun vai ei. Kello on vasta kolme päivällä ja tavaratalo on auki vielä tunteja ennen yön lepoa. Toivotan voimia. Taidamme olla spesialisteja korvaamaan arkihuolet juhlahuolilla.

"...itsestäni etsittävä on mun joulurauha."

Joulu on antamisen juhla. Itse haaveilen siitä, että keksisin lahjaksi jotain nokkelaa - ja hankkisin sen hyvissä ajoin. Hihkuisin innosta, kun käärisin lahjaa pakettiin. Se paras hetki kuitenkin on, kun lahjan saaja avaa paketin ja ymmärtää ajatuksen taustalla. Siihen hetkeen kiteytyy paljon: ymmärrystä, halua toivoa toiselle hyvää, iloa, kanssakulkemista, rakkautta. Ehkä tämä ajatus on taustalla, kun jaksaa juosta vielä kolmanteenkin lelukauppaan tuijottamaan tyhjiä hyllyjä kaikki etukäteen laaditut budjetit jo ylittäneenä. Toive nähdä lapsen ilosta loistavat silmät.

Entäs ne 364 muuta päivää vuodessa: "miten muistan itselleni tärkeitä ihmisiä silloin?" kysyn mielessäni, kun ladon ostoskasseja viereiselle tuolille juodakseni kupillisen glögiä.




"Tonttu puoliksi unissaan
Ajan virtaa on kuulevinaan
Tuumii minne se vienee
Missä se lähde lienee"

Entäs jos tänä vuonna olisikin vain. Käyttäisi joulun ajan siihen, mihin monet laulutkin meitä kehoittaa: olemaan ja rauhoittumaan, pysähtymään. Hemmottelisi itseään nautinnoilla, joiden valmistus ei vie liikaa energiaa. Koristelisi ympäristöään juhlaan sen verran kuin se tuntuu hyvältä. Yhdellä kukalla tai isommalla kuusella - tai ei kummallakaan.

Varaisi runsaasti aikaa hengittämiseen, yksin ja yhdessä. Sanoisi itselleen, että joulu tulee, vaikka ei tekisi mitään...

"...viivy vielä pieni hetki, vaikka onkin pitkä retki."


Ihanaa, omannäköistä joulua!





lauantai 16. joulukuuta 2017

Irtipäästämässä

Vuosi sitten Kodin Kuvalehdessä julkaistiin juttu tarinastani. Hymyilevän ladyn päällä huusi otsikko: "Aina ei tarvitse olla kympin tyttö." Halusin kaikkien tietävän, että työelämää voi järjestää niin, ettei kenenkään tarvitsisi palaa loppuun.

Kodin Kuvalehti 14/2016

Tuo juttu kirjoitettiin silloisen uuden elämän alussa, yhtenä projektin tärkeimpänä päivänä. Aamulla oli julkaistu lehdistötiedote. Siinä samalla, kun uppouduin kertomaan omaa tarinaani, olin koko ajan valmiudessa vastaamaan toimittajien kysymyksiin. Muistan ristiriidan, joka värisi kehossani.

Tänään istun sohvalla villasukat jalassa kahvia juoden ja luen juttua kuin se olisi kirjoitettu itselleni elämän ohjenuoraksi. Jälleen umpikujaan joutuneena, umpiväsyneenä, kykenemättömänä katsomaan vasemman lisäksi myös oikealle. Katson kuvia, kuin ne olisivat vieraasta ihmisestä otetut. Elämä on jälleen muistuttanut, mitä minussa tapahtuu, kun kunnianhimo ottaa niskalenkin intohimosta. Mitä minulle tapahtuu, jos unohdan elämäni tärkeimmän ihmisen eli itseni ja oman hyvinvointini. Millaisen taakan omille hartioilleen asettaakaan, jos ei ymmärrä, että ysi on useimmiten ihan riittävän hyvä ja enemmänkin.

Kunnianhimo haluaisi vain muuttaa olemassa olevaa asiantilaa, sisältäpäin. Mukautua ja mukauttaa. Intohimo huutaa, ettei sille silloin jää tilaa hengittää. Kunnianhimo kertoo, että irtipäästäminen olisi luovuttamista, kykenemättömyyttä, heikkoutta. Intohimo itkee, koska se ei pääse käyttämään luomisvoimaansa - ja rohkeuttaan. Minuuteni vahvuuksia ja heikkouksia.

Kuva: Maria Malmi

Lopulta on ajautunut niin syvälle tunneliin, että on myönnettävä itselle, että tällä tavalla en löydä perille. En löydä mihinkään. On uskallettava pysähtyä ja kääntyä toiseen suuntaan.

On päästettävä irti. Vaikka pelottaa ja hävettää - ja helpottaa.

Sillä hetkellä, kun henkisesti päästää irti, maailma avautuu uudestaan. Ideoita tulvii mieleen. Näkee likaisenkin ikkunan läpi harmaana lainehtivan meren. Maistaa kahvin maun. Vähitellen uskaltaan kokeilla, josko haluaisin innostua uudestaan. Jos jokin niistä asioista, jotka aiemmin ovat tuottaneet iloa, tuottaisivat sitä nytkin. Keho saa levätä, koska sen ei tarvitse olla koko aikaa valmiudessa. Hampaita ei tarvitse purra yhteen. Aivojen ei tarvitse koko aikaa tuottaa ratkaisuja. Mieli saa olla välillä tyhjä.

Se ymmärtää, että miettiä voi myös vasta huomenna.

Kuva: Maria Malmi

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Muistilista





Kirjoitan keittiöni isoon liitutauluseinään: minä.
Jotta muistaisin huomennakin aamukahvia juodessani elämäni tärkeimmän ihmisen. Sen, josta pitäisi myös pitää huolta, jonka toiveita kuunnella, askeleita tukea. Sen tyypin, jonka ansiosta oma elämäni sujuu. Sen, jonka hyvinvointi luo ympärilleen hyvinvointia. Hymy hymyä. Sen, joka on päävastuullinen siitä, miltä oma elämäni näyttää, tuntuu ja maistuu.

Sen alle kirjoitan: mieli.
Jotta muistan, että joskus on hyvä laittaa ensin pää kuntoon, sitten vasta keho. Ilman mielen tasapainoa, keho käy kierroksilla ja käyttää paljon ylimääräistä energiaa uomissaan pysymiseen. Keho tuntee mielen ailahtelut nahoissaan - eikä meinaa pysyä perässä siinä, mikä oli juuri tänään se oikea mielipide. Yhdessä ne huutavat hengähdyshetkiä, palautuspisteitä, arjen pieniä nautintoja. Salaa unelmoivat olemisen olotilaan pääsystä.

Kirjoitan tauluun kolmanneksi: koti.
Jotta muistan, että kodin kuuluisi olla muutakin kuin vain varasto, vaatteiden vaihtopiste, tankkauspiste ja unikulma. Sen tulisi olla tyyssija uusiutumiselle, elpymiselle ja eheytymiselle. Paikka, jossa saa olla kaikkine tunteineen ja ajatuksineen, rauhassa. Jossa voi vapautuneesti hengittää. Joka tarjoaa raamit omalle olemiselle. Jossa elää nautinto. Kun se ei enää sitä ole, on aika tehdä jotain toisin. Tuoli ja taulu kerrallaan muuttaa elämänsä tärkeintä ympäristöä sellaiseksi, että minun ja mielen on hyvä olla.

Sitten kirjoitan vielä: rakkaus.
Jotta muistan, että jos en rakasta itseäni sellaisena kuin olen, on vaikeaa ottaa rakkautta vastaan - ja rakastaa muita.



sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Identiteettimyrsky

Eräänä päivänä kesken puheen tulen sen sanoneeksi: "En enää tiedä, kuka olen." Samalla ymmärrän: olen keskellä identiteetin muutosprosessia.



Olen ollut pitkään tietoinen siitä, että minussa asuu kaksi tasavahvaa persoonallisuutta: luova, yksityiskohtiin joskus jumittuva tekijä ja päämäärätietoinen isojen linjojen ajattelija - jopa johtaja. Elämässä valintojen tekeminen niin, että nuo molemmat voisivat olla yhtä aikaa läsnä, on ollut hankalaa. Helpompaa on ollut valita toinen vallitsevaksi, kuten personallisuustestitkin ovat ehdottaneet. Viimeksi kun tuo johtaja minussa oli vallalla, voin huonosti. Niin huonosti, että halusin hänet sulkea mieleni sopukoissa pimeään tyrmään, josta hän ei pääsisi enää ruoskimaan jo ruoskittua.

Päätin, että olen luova ja olen tekijä. Siten pystyin olemaan myös itselleni armollinen ja lempeä - toisille ihmisille myös. Tuon päätöksen myötä myös annoin itselleni luvan olla tavoittelematta korkeuksia, unelmoimatta liikoja. Tämä hetki ja tekeminen riitti. Aina välillä vastaan tuli tilanteita, jolloin johtajan päättäväisyydestä ja ongelmaratkaisukyvystä oli hyötyä. Silloin lainasin niitä ominaisuuksia. Mutta hokien edelleen tiukasti - olen tekijä - samalla kun lisäsin lukkoja johtajan tyrmän kaltereihin.

Identiteetti ei muutu helposti, se kasvaa ja kehittyy. Mutta toisinaan elämässä tulee vastaan tilanteita, haasteita ja mahdollisuuksia, joissa huomaakin tarvitsevansa täysin toisenlaisia vahvuuksia. Silloin ensin alkaa etsiä itsestään taitoja ja kehittää osaamistaan. Opettelee uuden aihealueen. Kunnes huomaa, että myös näkökulmaa ja sitä, miten itsensä näkee ja kokee, pitäisi muuttaa. Vain siten voi päästä sopusointuun uuden tilanteen kanssa. Oma mukavuusalue siirtyy toisaalle - epämukavuusalue samalla.

Koska ammatillamme on edelleen niin suuri merkitys elämässämme ja myös identiteetin rakentajana - siinä, miten näemme itsemme - muutokset työmaailmassa vaikuttavat vahvasti identiteettiimme.

Minussa elävän kaksikon valtasuhde on jälleen muuttumassa: johtaja minussa on astumassa esiin, luovan tyypin vetäytyessä taakse. Se pelottaa. Pelottaa niin, että en meinaa haluta antaa prosessille mahdollisuutta. Pelottaa, koska historiani muistuttaa, että viimeksi samainen prosessi toiseen suuntaan oli raju. Se vei voimat. Muutos voi järisyttää perusolemustani, tapaani olla ja elää, ihmissuhteitani ja arkeani. Sen myötä tavoitteeni ja unelmani vaihtuvat toisiksi. Näkemykseni siitä, millaista on hyvä elämä, saa uusia merkityksiä ja näkökulmia.

Ollessani parhaillani keskellä suurinta myrskyä, mielessäni vain pyydän: hei johtaja, älä unohda tuota luovaa tyyppiä ja hänen herkkyyttään - sinä tarvitset sitä vielä.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Olla omanlainen, olla erilainen

Kuva: Maria Malmi


Olla omanlainen, olla erilainen.
Olla toiselle kuitenkin samanlainen, kaikille toisenlainen.
Kertoa kuka on ja suojata se kaikkein haavoittuvin osa, joka kertoo kuka on.

Pitää rajoistaan kiinni. Olla joustava.
Mukautua ja mukauttaa. Säilyä ja säilyttää. Kehittyä ja kehittää.
Arvostaa ja suojella.
Hyväksyä ja tulla hyväksytyksi. 
Mutta päästää irti.

Kunnioittaa sitä, mitä on, mutta toivoa jotain ihan muuta.
Asettaa tavoitteita, vaikka tämän päivän haasteet ovat jo liikaa.

Uskoa omaan osaamiseensa ja tekemiseensä kyseenalaistaen keinojaan.
Nähdä kokonaiskuva yksityiskohtia hioen.
Olla kriittinen, rakentava, kehittävä - armollinen ja riittävän hyvään tyytyvä.

Olla oma itsensä silloinkin, kun olisi helpompaa olla joku muu. 
Olla joku muu silloinkin, kun olisi viisasta olla oma itsensä.

Kääntää toinen poski, vaikka sattuu, mutta kipua ei tarvitse sietää.
Olla positiivinen vaikka suo upottaa ja lamppu on pimeässä tunnelissa palanut loppuun.
Välttää vaikeuksia, mutta vahvistua vastoinkäymisistä.

Rakastaa itseä, muttei olla itserakas.
Nostaa omaa erinomaisuuttaan esille, kunhan ei jalustalle eikä näkyväksi.
Tehdä lähimmäisille hyvää, muttei unohtaa sitä, mikä itselle on tärkeää.
Pysyä itselle ja omille arvoilleen uskollisena. Kunhan sopeuttaa niitä tarpeen tullen.

Elää elämää täysillä tänään, kun huomisesta ei tiedä. 
Unelmoida huomisesta, mutta todellisuuden realiteeteissa tiukasti pysyen.

***

Emme me ainakaan ole tätä helpoksi itsellemme tehneet.